Piu pau pelistä pois.

Koska evoluutio on oleellinen osa kehitystä, niin tässä olen minä nyt. Juuri nyt, parhaillaan.

Hiusten värjäys onnistui, parin viikon ajan ne oikeasti olivatkin näin kirkkaat...

Suurin virheeni elämässä oli luopua blondeista hiuksista. Prkl.

Viimeisenä annan teille kuvan kilpikonnasta, noin. Toisin sanoen miljoona asiaa on tapahtunut elämässäni viimeaikoina, oikeastaan ihan liikaa. Älkäämme puiko sitä sen enempää.

Tarkka-ampuja.

Cat Stevens – Wild World

Toisin sanoen kertakaikkisen loistokkaita päiviä tässä viikossa. Rakkautta ja rakastakaa, niin minäkin!

Elämää, ihmiset.

Tänään olo on hyvä, vaikka vähän haikea. Eilen oli näytelmän ensi-ilta. Ei enää harjoituksia, intensiivisiä treenejä. Ja mikä surullisinta: ei enää ihanaa loistavaa rakasta ohjaajaamme. Näiden kuukausien aikana ohjaajasta tuli osa suurta perhettämme, mutta tänään heitimme hyvästit. Ehkä hän vielä joskus tulee meitä katsomaan ja ehkä otamme hänet ohjaamaan joskus tulevaisuudessakin, niin hyvä olo jäi. Ja suurensuuri kaipaus. Joskus elämä heittää tiellemme sellaisia ihmisiä, joihin emme koskaan uskoneet tutustuvamme. Niin on käynyt minulle jo monesti, sitä pitää vain osata arvostaa. Jokaisella ihmisellä on tarkoituksensä elämässämme.

Kylläpä on olo kumman syvällinen. Näin iltalenkin jälkeen se on ehkä sallittua, ja seuraavana onkin vuorossa erakoitua sänkyyn peiton alle lukemaan hyvää kirjaa. Odotan reissuani laavulle ja olen siitä aika innoissani, täydellisestä omasta rauhasta keskellä metsää ilman stressiä yhtään mistään. Sitä odotan.

Nyt vähän tätä ja pitsaa! Ja paljon rakkautta, ofc.

On se vähän surullista; sä oot örkki, mä oon haltia

Olen selvästi sosiaalisen median alistettu ja väärinkohdeltu orja, kun ensimmäinen asia mitä aamulla pitää tehdä, on ottaa muutama selfie. Ihan vain siksi, koska voin ja minulla on vapaa tahto, vaikka olenkin koukuttunut jakamaan elämäntarinaani teille, rakkaat ihmiset, täysin ilman mitään syytä tai varsinaista tarinaa. Sen sijaan voitte ihastella pärstääni ja sen muuttuvuutta kuvasta toiseen.

Joka tapauksessa: kirjoitukset ovat tältä keväältä ohi! Suuri stressini on haihtunut ja kadonnut, joten ehkä tämä elämä taas tästä lähtee rullaamaan. Tänään on vuorossa näytelmän ensi-ilta ja ensi viikolla sitten erakoidun laavulle pariksi päiväksi makuupussin ja järjettömän vaatekerraston kanssa kalastamaan, kirjoittamaan ja kökkimään nuotion ääressä. Todennäköisesti myös nukun pirusti, mutta toveri lupasi tulla tervehtimään jossakin vaiheessa, joten olen aika lailla innoissani tästä suunnitelmasta. Olen metsäläinen.

Täytyy vain muistaa ladata kamera.

Kikatusta.

Pitkästä aikaa päätin sitten vihdoin kirjoitella taas tännekin. Eilen illalla/yöllä iski jokin hyvin merkillinen buumi sulloa tekstiä ja kuvia kaikkialle ja jokaiseen maailmankolkkaan, joten todennäköisesti tännekin on tiedossa oikein kaunis kuvakollaasi minun aamusta pöhöttyneestä pärstästäni, josta saatte sitten nauttia mielin määrin.

Summa summarum: olotila varsin bueno! Vaikka eilen kuulin eräästä äärettömän epämieluisasta ihmisestä pitkästä aikaa, se ei haitannut. Parasta on juurikin se, että kyseinen ihminen ei voisi minun elämääni järkyttää enää millään tavalla ja toisaalta se hymyilyttää. Itselläni menee niin paljon paremmin, kun ihminen ei enää ole elämässäni, vaikka aika kultaakin muistot. Toisin sanoen minulla menee ainakin tuhat kertaa paremmin nyt.

Joka tapauksessa rakkaus (hihi) on suuri mysteeri. Tässä vähän sitä rakkautta elämäänsä kaipaisi, vaikka tokihan minulla on ihania ihmisiä ympärilläni ja rakas teatteriperheeni. Olisi se vain silti joskus ihan mukavaa päästä nukahtamaan jonkun kainaloon ja herätä siitä myös... Ja pyh, yliarvostettua sellainen, olenhan sentään voimakas, itsenäinen ja aikuinen nainen! Kuulkaa vakuuttavuuteni. Minä en.

Ihan tosissani rakastan hiuksiani niin paljon, ettei tässä edes mitään miestä/naista tarvita!
... unohtakaa äskeinen.

Syvässä pohdinnassa myös aloittaa tänne blogin puolelle kuvahaaste 30 päivän ajalta, mutta saa nyt nähdä mahdanko saada aikaiseksi. Olen huono aloittamaan, vielä huonompi viemään loppuun.

My heart is a masterpiece.

Epäaktiivisuus valtaa elämääni. Tai no, ehkä sittenkin hiukan liiallinen aktiivisuus. Tällä viikolla kulutan aikaani teatterilla joka päivä, eikä se sinänsä haittaa. Päiviin mahtuu myös paljon ihania ihmisiä (muitakin, kuin teatterilaisia) ja loistavaa tekemistä. Kameran akkulaturi on löydöksissä, joten jonkinlaista kuvausretkeäkin tässä on tullut suunniteltua. Tulinpa miettineeksi videobloggaustakin, eli todennäköisesti jossain vaiheessa saatte ihastella kaunista pärstääni videolla, kun saan jonkun mahti-idean postaukseen.

Edellisessä ja ensimmäisessä tekstissäni saatoin tulla luvanneeksi, että saatte tietää jotakin tästä kuninkaasta täällä ruudun tällä puolen, hei vain. Nauttikaa siis:

Nimi: Sanni
Sukupuoli: Nainen
Ikä: 5.10.1993, eli 21v.
Horoskooppi: Vaaka
Siviilisääty: Sinkku (*vinkvink*)
Ammatti: Datanomi
Pituus: 160cm
Paino: -
Perhe: Vanhemmat, kaksi pikkusiskoa sekä kissa ja koira
Harrastukset: Teatteri (enemmän elämäntapa), lukeminen, kirjoittaminen, yleinen hengailu
Opinnot: Aikuislukiolainen vielä vuoden verran

Helkkari, että näitä on tylsää luetella. Ehkä te ajan kanssa saatte vielä enemmän selville, jos alan oikein reippaasti tätä blogia päivitellä. Joka tapauksessa, tämä tyttö nappaa kameran kainaloon ja katoaa suureen maailmaan.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!
Ps. Rakastakaa niin että sattuu

Alkuja(ko).

Minulla ei ole suunnitelmaa. En tiedä miten aloitan, mutta uskon että tämäkin blogi asettuu raiteilleen ajan myötä, kuten kaikki muukin. Niin elämällä on tapana toimia ja tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on raiteillaan. Kuulokkeista raikuu Leevi and the leavings ja kasvoillani on typerä kestohymy, kuulen kaikki laulut aivan väärällä äänellä laulettuna. Olen kuunnellut hänen ääntään aivan liian keskittyneesti, muistan hänen kasvonsa aivan liian tarkkaan. Tarkoitukseni ei ollut aloittaa kirjoittamalla rakkaudesta, mutta ehkä se on juuri hyvä. Eikö kaikki ala aina rakkaudesta?

Elämä alkaa rakkaudesta. Suru ja murhe alkaa rakkaudesta. Ei tunteen aina tarvitse kohdistua ihmiseen, minun kohdallani se harvoin kohdistuu ihmisiin. Usein rakastan vain kauniita asioita, paikkoja. Kuvia, sanoja, kasvoja. Olen ymmärtänyt, että ihmiseen on vaikea rakastua, ihmistä harvoin tuntee tarpeeksi hyvin jotta voisi rakastua. Neljässä vuodessa kuvittelin tutustuneeni ihmiseen tarpeeksi, mutta olin väärässä. Elin neljä vuotta valheessa, mutta nyt minulla on hänet. Ihminen, jota voin sanoa rakastaneeni kauan. Mitä hittoa päässäni liikkuu..?

Tuhat kertaa aiemminkin olen aloittanut blogin, taistellut sen kanssa. Tällä kertaa en aio taistella, aion antaa tekstin tulla kun se on tullakseen, en pakota, en revi itsestäni väkivalloin ulos ajatuksia joita mielessäni ei välttämättä ole. Täällä olen oma itseni, kaikessa sekavuudessaan.

Todennäköisesti tulen lisäilemään teksteihin myös jonkin verran kuvia, ehkä paljonkin. Kun joskus löydän kamerani laturin jostakin mystisestä nurkasta. Siihen asti keskityn tutkimaan mieleni maailmaa parhaani mukaan.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Seuraavaan tekstiin upotan paremman infopaketin siitä kuka leikkii kuningasta ruudun tällä puolella.